Keskustelua värittävät leimat

Eläinten arvo ja oikeudet puhuttavat nyky-yhteiskuntaa. Eläimet ovat viimein esillä eettisessä  keskustelussa. Keskustelua käydään kuitenkin edelleen liian vähän. Vaikka sellaiset termit kuin “eläinten  oikeudet” ja “veganismi” ovat lähes kaikille tuttuja, liittyy niihin vielä paljon leimoja, jotka toimivat esteenä vakavalle eläinten asemaa koskevalle pohdinnalle. Monien mielestä eläinten arvosta puhuminen on edelleen tunteellista, inhimillistävää, tai jopa fanaattista ja ideologista. Me keskitymmekin liian usein eläimistä puhuvien ihmisten oletettuihin motiiveihin ja taustoihin sen sijaan, että keskittyisimme itse eläimiin. Kun Sinikka puolustaa eläinten oikeuksia, me helposti kohdistamme huomiomme Sinikan henkilökohtaiseen leimaamiseen ja samalla unohdamme eläimet. Leimojen käyttäminen toimiikin tapana välttää eläimiä  koskevaa eettistä keskustelua. Hälytyskellojen tulisi soida joka kerran, kun eläinoikeuksista puhutaan leimallisesti, ihmisiin keskittyen. On aika viimein kiinnittää huomio itse eläimiin.

Tätä korostaa se, että eläinten moraalisesta asemasta puhuminen on asia, joka ei suinkaan ole väistämättä tunteellista, inhimillistävää tai ideologista. Päinvastoin, eläinetiikan väitteet ovat tietopohjaisia, eläintutkimuksen tuloksia korostavia ja johdonmukaisia. Vaikka tunteitakin toki tarvitaan, voidaan eläinten moraalista arvoa puolustaa myös varsin rationaalisin argumentein, ja inhimillistämisen sijaan perustana toimii yleensä eläinten käyttäytymistä ja mieltä koskeva tutkimus.

Itse asiassa eläinten arvon kieltävät kommentit ovat usein tunnepohjaisia, väärään tietoon pohjautuvia ja ideologis-fanaattisia. Monet kokevat suurta halua pitää kiinni ihmisen erityisarvosta, ja jatkaa eläinten arvoa rikkovia tapoja - taustalla on suuria ihmiskeskeisiä tunteita, jotka usein kuohahtavat jopa niin, että seurauksena on silkkaa solvaamista ja aggressiota. Kenties pelko oman erityisaseman menettämisestä, ahneus, kilpailunhimo, itsekkyys, laiskuus jne. ovat yleisimpiä tunteisiin liittyviä tiloja, jotka johdattavat muutoin maltillisen Maurin raivostumaan eläinoikeuksien edessä. Maltillisemmallakin tasolla eläinten arvoa korostavat johdonmukaiset väitteet usein sivuutetaan tunnepohjaisilla “mutta se nyt vain on niin” -lausahduksilla, joiden mukaan eläimillä ei kerta kaikkiaan voi olla arvoa tai oikeuksia. Taustalla vaikuttavat usein eläinten kykyjä koskevat virheelliset uskomukset. Eläinten oletetaan olevan täysin vaistojen viemiä ja jopa mekaanisia olentoja, joilla ei ole mentaalisia kykyjä tai mieltä. Lehmät ja siat ovat typeriä otuksia, jotka osaavat vain syödä ja maata karsinassa - eihän sialla voi olla arvoa tai oikeuksia, silla sika on “vain” sika. Ironista kyllä, eläinten arvon kieltäminen perustuukin usein juuri niihin leimoihin (aina voimakkaista tunteista fanaattisuuteen), joista eläinoikeuksia syytetään.

Eläinten tuotteellistaminen

Eläimiä on länsimaisessa kulttuurissa määritetty ja arvotettu hyödyn näkökulmasta: eläinkuva ja eläinten arvo perustuvat siihen, mitä hyötyä eläimestä saadaan. "Tuotantoeläin" on siis typerä ja likainen eläin, jolla on pelkkää välineellistä arvoa, kun taas "lemmikkieläin" voi olla älykäs perheenjäsen, jolla voi parhaimmillaan olla yksilöarvoa. Hyötyä tuottamattomat eläimet ovat "tuhoeläimiä" ja jopa (pedoista puhuttaessa) "häiriköitä". Hyötyä vailla oleville eläimille ei yksinkertaisesti ole sijaa ihmisen luomassa todellisuudessa. Hyötyluokittelu vaikuttaa käytännön tasolla erittäin paljon, ja näkyy vahvasti mm. eläinsuojelulaissa. Me voimme kohdella koe-eläintä varsin eri tavoin kuin lemmikkieläintä, vaikka kyseessä olisi sama laji - koekoiralle voidaan antaa kouristuksiin ja kuolemaan johtavia määriä kemikaaleja, sen kalloon voidaan porata reikiä aivoihin liitettäviä laitteita varten, ja sen jalkaluu voidaan sahata poikki kokeilumielessä, kun taas lemmikkieläimen kohdalla nämä kaikki johtaisivat rikosilmoitukseen. Koiraeläintä voidaan myös kasvattaa pienessä häkissä vailla mitään virikkeitä ja tappaa viimein sähköllä, jotta sen turkki voitaisiin myydä suurella rahalla muotitaloille, kun taas kukaan ei haluaisi kohdella koiraa tällä tavoin.

Me siis määrittelemme ja arvotamme eläimiä hyvin eri tavoin riippuen niiden luokasta. Helpoin tapa, jolla hyötyluokittelu näkyy, löytyy erään eläintutkijan lauseesta: "Me näemme vähiten kykyjä niissä eläimissä, joita syömme eniten". Eläimiä ei kohdata itsessään, vaan hyödyn kautta. Me emme arvota ja määritä eläimiä esim. niiden kykyjen perusteella, vaan sen perusteella, mitä itse saamme eläimistä irti. Tämä on suuri este eläinten yksilöarvon tunnistamiselle, silla itse eläin jää tavallaan "piiloon". Erään filosofin mukaan eläimet ovat poissa itseään koskevista käsityksistä - lehmän ollessa “paistia” on selvää, että itse eläin on poissa. Piiloon jääminen tarkoittaa, että monet eläinkäsityksemme ja eläimiä koskevat arvomme ovat fiktionaalisia. Ne eivät itse asiassa perustu tosiasialliseen eläimeen lainkaan, vaan ovat puhtaasti omien halujemme tuottamaa kertomusta, eräänlaista hyötyyn perustuvaa satua.

Hyötyjaottelun pitkä historia on johtanut moniin olettamuksiin, joita pidetään "luonnollisina" tai "itsestäänselvinä", ja joita ei haluta tai viitsitä kyseenalaistaa. Yksi näistä on se, että eläin todellakin on väline, ja sika pekonin lähde, ei yksilö. Vaikka eläinten käyttö on vain yksi tapa, jolla ihminen voi selviytyä hengissä ja menestyä, pidetään sitä jostain syystä ainoana oikeana ja luonnollisena tapana. Vaihtoehtoiset tavat hylätään “epäluonnollisina”, vaikka niissä itse asiassa ei ole mitään epäluonnollista, ja vaikka ne olisivat terveellisempi, ekologisempi ja maailman väestömäärän suhteen kestävin valinta. Hyötyluokittelun seurauksena eläimet määritetään tuotteiksi, joita käytetään, ja tätä “itsestäänselvyyttä” ei haluta kyseenalaistaa. Ongelmana tietysti on, että todellisuus ei ole ihmisen rakentama. Meidän tulisi muistaa, että me olemme vain yksi osa luontoa, yksi eläinlaji muiden keskellä, eikä itsekeskeisesti pitää itseämme luonnon hallitsijana ja rakentajana. Eläinten luonnetta ja arvoa tulisi arvioida itsessään, ei ihmisen saavuttaman hyödyn kautta. Mikäli me todella väitämme puhuvamme eläimistä, me olemme valheellisia, mikäli itse asiassa keskitymmekin ihmiseen ja tämän hyötyyn. On myös aika huomata, että valitsemamme tapa kohdella ei ole sen enempää luonnollisin kuin itsestäänselvinkään vaihtoehto. Me voimme kohdella eläimiä myös toisella lailla. Hyötyjaottelun rinnalla taloudelliset tekijät johtavat jatkuvasti yksilöarvon sivuuttamiseen. Eläinten hyvinvointi on alisteinen rahalle. Esimerkiksi tuotantoeläinten hyvinvointia ei haluta ottaa huomioon nimenomaan talouden vuoksi: yksilön omat kokemukset eivät paina paljoa vaa'assa, joka mittaa vain tuottavuutta ja rahaa. Teollinen eläintuotanto minimoi kustannuksia ja pyrkii maksimoimaan voitot. Sen vuoksi eläimet keskitetään suurin koneistettuihin yksiköihin, joissa yksi työntekijä vastaa jopa tuhansien eläinten hoidosta. Ainut asia, jonka nämä yksiköt ottavat lukuun, on eläinten tuottavuus. Ei tarvitse tehdä suuria arvailuja tietääkseen, että tällaisessa ympäristössä eläinten hyvinvointi ei toteudu edes minimaalisessa mielessä.

Valitettavasti eläintuotannon eettisiin ongelmiin ei kuitenkaan puututa. USA: ssa eläintuotantoa eivät valvo mitkään yleiset eläinsuojelulait, vaan tuottajat itse saavat päättää omat säännöksensä ja suorittaa oman valvontansa - USA:ssa onkin eläintuotannon piirissä yleisiä käytäntöjä, joita voi kutsua ainoastaan barbaarisiksi. Euroopassa asiat eivät ole paljon paremmin. EU on haluton tekemään hyvinvointiin liittyviä lakimuutoksia, sillä taloudelliset seikat asetetaan edelle. Vapaa kauppa ja yksittäisten valtioiden painottamat elinkeinot vaativat tuottavuutta, eikä hyvinvoinnille ole tilaa. Sama toistuu Suomessa. Raha menee eläinten edelle. Tuotantoeläintarkastuksia tehdään erittäin vähän (esimerkiksi eläinsuojeluyhdistykset keskittyvät lemmikkieläimiin) ja rangaistukset ovat pieniä. Alun alkaenkin asetelma on erikoinen. Eläinsuojelulaki vaatii, että eläinten lajiominaisia tarpeita kunnioitetaan. Tämä yksinkertaisesti ei toteudu eläintuotannon puitteissa, ja näin ollen tuotanto rikkoo lakia. Asialle ei kuitenkaan haluta tehdä mitään. Samalla suomalaiset ovat jopa koettaneet kammeta muiden maiden eläinsuojelu-uudistuksia: Ruotsin vuonna 2006 tekemä lakimuutos, jonka mukaan tarhaminkeillä tulee olla mm. uimismahdollisuus, on kohdannut suurta vastustusta Suomen taholta.

Talouden vaikutus näkyy arkipäivässä joka puolella. Perusesimerkki on mainonta: eläintä mainostetaan tuotteena (kuten makkarana), ja samalla eläinten oma arvo, yksilöllisyys, hyvinvointi ja kokemukset piilotetaan. Kukaan ei kysy, miten makkara on tuotettu. Tärkeintä on, että se on tuotettu, että se on edullinen, ja että sen tuottaminen tuottaa edelleen rahaa. Eläinten tuotteellistaminen on itsestäänselvä osa nyky-yhteiskuntaa.

Huomiotta jää, että eläintuotanto rikkoo räikeällä tavalla eläinten hyvinvointia. Nykyisellään tuotantoeläinten olot ovat äärimmäisen surkeat. Monet eläintutkijat ovat jo vuosikymmenien ajan vaatineet radikaaleja uudistuksia eläintuotantoon, mutta parannusten sijaan olemme menossa vain huonompaan suuntaan taloudellisen kilpailun vuoksi. Tehotuotannon puitteissa eläimet elävät jatkuvan fyysisen epämukavuuden ja kivun, sekä psyykkisen apatian, stressin ja turhautumisen tilassa - niiden liikkumatila on minimaalinen, virikkeitä ei ole lainkaan, ja fysiologiset vaatimukset on asetettu äärimmilleen. Niiden lajiominaisille tarpeille ei anneta mitään tilaa, mikä tarkoittaa sitä, että eläin elää kaikkia vaistoja ja tarpeitaan vastoin sotivassa tilassa. Sosiaalisia, älykkäitä eläimiä pidetään karsinoissa, parsissa tai häkeissä, joissa jopa kääntyminen on mahdotonta, ja joissa ainut tehtävissä oleva asia on makuulle asettuminen ja syöminen. Emot erotetaan jälkikasvustaan usein heti syntymän jälkeen, ja normaali sosiaalinen toiminta estetään. Suuriin tuotantolukuihin tähtäävä fysiologian muokkaaminen johtaa jatkuviin sairauksiin, kuten tulehduksiin, sydänongelmiin, ja rampautumiseen.

Tuotetun kärsimyksen määrää ei tule vähätellä. Tutkimukset kertovat kerta toisensa jälkeen eläinten kohtaamasta kärsimyksestä. Suuri osa tuotantoeläimistä kärsii kroonisesta kivusta, ja aivan liian usein sairaudet ja tapaturmat johtavat akuuttiin kipuun. Suuri osa tuotantoeläimistä kärsii myös vakavista psyykkisistä oireista. Monien eläintutkijoiden mukaan niin häkkikanat, parteen sidotut lehmät kuin sikaloidenkin asukit ovat jatkuvassa masennuksen ja psyykkisen turhautumisen tilassa. Todellisuus, jossa ne elävät on niiden vaistojen, kykyjen, taipumusten ja tarpeiden näkökulmasta mieletön - monella tapaa ne elävät painajaismaisessa maailmassa.

Yksilöarvo ja oikeudet

Jo yksistään sen tunnistaminen, että eläimet kykenevät tuntemaan kipua, antaa pohjan eläintuotannon kritiikille. Mikäli me väitämme, että eläimille ei tule tuottaa turhaa kipua, tulisi meidän vaatia eläintuotannon välitöntä ja radikaalia uudistamista. Länsimaissa tämä väite on yleinen ja kirjattu useampien maiden eläinsuojelulakiin. Silti mitään ei tapahdu - edes kaikkein maltillisin eläinsuojeluväite, jonka lähes jokainen allekirjoittaa, ei toteudu.

Kivun tunteminen ei kuitenkaan ole ainut asia, joka eläinten kohdalla on merkityksellinen. Eläintutkimus kertoo, että eläimillä on laaja joukko erilaisia mentaalisia kykyjä - eläimillä on siis “mieli”. Perinteisesti ihmistä on pidetty evoluution huipentumana ja olentona, jolla on yksinoikeus mentaalisiin kykyihin. Tämä on kuitenkin väärä oletus, ja perustunut enemmänkin ihmisen halulle olla erityisessä asemassa kuin faktoille. Tutkimus paljastaa, että kaikki olennaiset kyvyt löytyvät myös eläinten parista. Kyky muodostaa käsitteitä (jopa abstrakteja sellaisia) ja uskomuksia, kyky kommunikaatioon, oppimiseen, oman toiminnan intentionaaliseen suuntaamiseen, tietoisuuteen ja jopa tietynlaiseen itsetietoisuuteen ovat kaikki asioita, jotka löytyvät laajalti eläinkunnasta. Esimerkiksi kanat ovat hakoja käsitteiden muodostamisessa sekä kommunikoinnissa, ja siat ovat erityisen päteviä intentionaalisessa toiminnassa - kaikki edellä mainitut kyvyt tulevat esille kaikkien tuotantoeläinten kohdalla lampaista lehmiin. Evoluutio luo tälle selkeän perustan: sama funktio (siis kyky) voi rakentua erilaisen rakenteen (esim. aivofysiologia tai aistit) varaan evoluutiohistoriasta riippuen. Erilaiset ympäristölliset, fysiologiset sekä historialliset seikat ovat johtaneet kykyjen erilaiseen muotoon, ja ne tulevat usein esille eri tavoin ja eri tilanteissa. Tästä huolimatta ne ovat olemassa paitsi Maurissa, myös Mansikissa. Vaistot eivät sulje kykyjä pois, vaan usein elävät rinta rinnan niiden kanssa, aivan kuten ihmistenkin kohdalla. Myöskään ns. propositionaalisen, lauseista koostuvan kielen puuttuminen ei suinkaan väistämättä tarkoita, että eläimellä ei ole mieltä - kuten sanottua, sama kyky voi perustua erilaisiin asioihin, ja lauseista koostuva kieli on vain yksi mahdollisuus. Samaan hengenvetoon on tosin syytä muistaa, että monet tutkimuksissa käytetyt eläimet, aina kädellisistä papukaijoihin ja delfiineihin, hallitsevat satoja merkkejä, kyeten kommunikoimaan ihmisten kanssa vaivattomasti.

Kyvyt johtavat erilaisten intressien kirjoon. Mitä rikkaampi eläimen mieli, sitä suurempi joukko intressejä sillä on, ja jokaisen tuotantoeläimen mieli on rikas. Eläimillä on siis suuri (jos ei lukematon) määrä erilaisia lajiominaisia tarpeita, joiden tyydyttäminen on aivan yhtä tärkeää kuin kivun tuottamisen välttäminen. Eläinsuojelumyönteisen henkilön tulisikin todeta, että eläinten syöminen ei ole oikein edes silloin, kun eläimelle ei ole tuotettu “tarpeetonta kärsimystä” (mitä tämä sitten tarkoittaakaan). Eläimillä on tarve vapaaseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, vapaaseen liikkumiseen, uteliaisuuden tyydyttämiseen, itsenäiseen toiminnan suuntaamiseen, jne. jne. ja nämä seikat eivät totisesti toteudu eläintuotannon parissa.

Eläinsuojeluasenne itsessään ei kuitenkaan ole riittävä. Eläinten mieli tarkoittaa, että eläimet ovat yksilöitä, joilla on yksilöarvoa. Niitä ei voida kohdella välineenä, vaan niitä tulee kunnioittaa yksilöinä, joilla on omat tarpeensa, omat kokemuksensa, oma hyvinvointinsa, ja ennen kaikkea oma arvonsa. Oikeudet ovat asia, jota monet pitävät hyvänä arvon suojana: ne ovat käytännöllinen tapa vaatia arvon kunnioittamista. Me voimmekin puhua myös eläinten oikeuksista. Mansikilla on oikeus hyvinvointiin ja lajiominaisten taipumustensa seuraamiseen. Tämä kaikki tarkoittaa, että koko ajatus eläinten hyväksikäytöstä ja välineellistämisestä on hylättävä. Meidän on yksinkertaisesti luovuttava eläintuotannosta. Eläinsuojeluasenne ei koskaan tule saavuttamaan sitä tavoitetta, joka olisi kaikkein johdonmukaisin: eläintuotanto rikkoo väistämättä monia eläinten intressejä, eivätkä yksittäiset parannukset kykene poistamaan ongelmaa kokonaisuudessaan. Lopulta oleellisinta on eläinten yksilöarvon kunnioittaminen: eläin ei ole hyödyn väline, vaan arvokas itsessään. Tästä syystä me emme voi kohdella sikaa pekonin lähteenä tai lehmää maitokoneena. Tuotteistamisesta on luovuttava.

Eläinten yksilöarvo perustuu niiden kykyyn kokea. Eläimellä on näkökulma todellisuuteen - se kokee olemassaolonsa jollakin tavalla sen sijaan, että vain olisi olemassa (kuten kasvi tai kivi), ja se kykenee kokemaan ympäröivän todellisuuden jollakin lailla sen sijaan, että vain reagoisi siihen mekaanisesti. Moraalin perusta on hyvinvointi: me pyrimme hyvinvoinnin mahdollisimman tasavertaiseen turvaamiseen. Kokemukset ovat puolestaan hyvinvoinnin perusta, sillä vain olennot, jotka kokevat asioita jollakin lailla, voivat kirjaimellisesti "voida hyvin" - vain koettu hyvinvointi on moraalisesti merkityksellistä puhuttaessa yksilöista. Nimenomaan tästä syystä kokemukset antavat pohjan yksilöarvolle. Ne tekevät meidän kohtalostamme moraalisesti merkityksellisen. Paitsi arvon, kokemukset ovat myös yksilöllisyyden peruskivi. Me olemme yksilöitä sillä hetkellä, kun meillä on koettu näkökulma todellisuuteen. Lopulta perusväite on varsin helppo: mikäli me voimme kokea mielihyvää tai tuskaa, on meidät otettava lukuun moraalisessa mielessä.

Usein länsimaissa on ollut tapana korostaa monia muita kykyjä tai jopa silkkaa lajia arvon kriteerinä - rationaalisuus, moraalinen kyvykkyys, tietoisuus, ja pelkkä ihmislaji itsessään ovat asioita, joita on pidetty arvon perustana. Nämä kuitenkin luovat heikon pohjan arvolle, mikä tulee esille kun mietimme ihmisiä, joiden älykkyys tai moraalinen kyvykkyys ei olekaan "normaalilla" tasolla - toki myös he ovat arvokkaita. Me myös annamme saman määrän yksilöarvoa erilaisen älykkyyden tason omaaville ihmisille, etevä Eemeli ei olekaan yhtään sen arvokkaampi kuin tollompi Tapio. Miksi siis korostaisimme älykkyyden merkitystä suhteessa eläimiin? Myöskään ihmislaji ei ole hyvä peruste, silla kuten sukupuoli tai rotu, on se biologisena asiana vailla selkeää moraalista merkitystä. Yhtä lailla kuin ihonväri tai sukupuoli ei anna perustaa moraaliselle erottelulle, on myös lajin roolia kritisoitava - miksi laji olisi merkityksellinen? Usein vastassa on kehäpäätelmä: ihmislaji on arvokas siksi, että ihmiset ovat älykkäitä, ja älykkyys on arvokasta siksi, että se liittyy ihmislajiin. Lopulta kumpikaan päätelmän väite ei löydä oikeutusta, ja tällainen looginen solmu on yksinkertaisesti hylättävä.

Moraalinen kyvykkyys on asia, jota nykyisin korostetaan kenties eniten. Tapio on siis Mansikkia arvokkaampi siksi, että Tapio kykenee moraaliseen ajatteluun. Koko väite kuitenkin perustuu yksinkertaiseen loogiseen virheeseen, joka samastaa tietyn asian alkuperän sen sisällön kanssa. Se, että ihmiset luovat esteettisiä arvoja, ei tarkoita, että vain ihmiset olisivat esteettisesti arvokkaita. Yhtä lailla se, että ihmiset luovat moraalisia arvoja, ei tarkoita, että vain ihmiset olisivat moraalisesti arvokkaita. Moraalin sisältö voi ulottua myös muihin asioihin ja olentoihin, ja juuri tässä piilee moraalin kauneus. Moraali ei ole itsekeskeistä, vaan se koskettaa todellisuutta yleisellä tasolla.

Usein edellä mainittuja kriteereitä on korostettu eritoten suhteessa eläimiin, siis syynä sille, miksi eläimillä ei ole arvoa. Kun puhutaan ihmisistä, painotetaan nimenomaan kokemuksia ja tasavertaisuutta hyvinvoinnin näkökulmasta. Tämä itsessään on ristiriita - toki meillä tulee olla sama kriteeri lajista riippumatta. Eläinten arvottamisessa käytetäänkin usein täysin eri vaatimuksia kuin ihmisten arvottamisessa - ihmisten keskinäisessä etiikassa ihmisiä ei tule arvioida sellaisten ryhmäsidonnaisten seikkojen, kuten keskimääräisen älykkyyden tai rodun kautta, vaan kokevina yksilöinä. Suhteessa eläimiin me kuitenkin yhtäkkiä korostamme juuri näitä muutoin poissuljettuja vaihtoehtoja. Lopulta on selvää, että me ehdoin tahdoin haluamme sulkea eläimet moraalin ulkopuolelle - sillakin uhalla, että tämä tarkoittaa epäjohdonmukaisuutta ja moraalisista arvoista luopumista. Aiemmin mainittu ideologia-perustaisuus ja jopa fanaattisuus tulevat jälleen esille.

Eikö sitten ole epäluonnollista olla käyttämättä eläimiä - toki sudet syövät peuroja ja ketut jäniksiä, miksi siis ihmisen tulisi hypätä luonnon ulkopuolelle? Kuten sanottua, eläinten käyttö on vain yksi tapa selviytyä, eikä millään muotoa välttämätön. Erilainen, eläimiä kunnioittava elämäntapa on aivan yhtä lailla “luonnollinen”. Erityisen luonnollisen siitä tekee se, että me tällöin seuraamme meihin evoluution kuluessa syntynyttä taipumusta, eli moraalista arvottamista. Moraalinen kyky pakottaa meidät moraalisten valintojen tekemiseen, ja sen kieltäminen on kenties kaikkein suurin rikos omaa “luonnollista” minäämme kohtaan. Eläinten arvottaminen on siis varsin luonnonmukainen ratkaisu.

Johdonmukaisin pohja yksilöarvolle ovat siis kokemukset, ja tämä pakottaa meidät myös eläinten yksilöarvon tunnistamiseen. Eläintutkimus osoittaa, että kyky kokea (ts. "tietoisuus fenomenaalisessa mielessä") on erittäin laajalle eläinkuntaan levinnyt. Se on satoja tuhansia vuosia vanha kyky, joka evoluution myötä on kehittynyt lukemattomiin eläinlajeihin. Linnut, nisäkkäät, kalat, matelijat, ja niin edelleen kuuluvat tietoisuuden ja kokemusten piiriin. Niille tuleekin antaa arvoa aivan uudella tavalla.

Eläinten uudenlainen kunnioittaminen

Eläimiä tulee lähestyä yksilöinä, joilla on omat tarpeensa ja kokemuksensa. Eläintä ei siis tule arvottaa hyödyn kautta, vaan yksilönä, sen omista tarpeista liikkeelle lähtien. Meidän tulisi kohdata Katti ihan kuten Matti: omana itsenään, ei välineenä. Eläinten yksilöllisyyden tunnistaminen on itse asiassa oman yksilöllisyytemme edellytys. Yksilöllisyys rakentuu vuorovaikutuksen varaan: minä tunnistan sinut, sinä minut. Kun tuo vuorovaikutus ei toimi, ja kun kohtelemme eläimiä tuotteina yksilöiden sijaan, on myös oma yksilöllisyytemme vaakalaudalla - me emme osaa rakentaa tarvittua vuorovaikutussuhdetta. Monessa mielessä eläinten yksilöllisyyden huomiotta jättäminen on sokeutta maailmalle: kun me emme tunnista eläinten omaa olemusta ja kykyjä, vaan ainoastaan määrittelemme ne omien tarpeidemme kautta, on koko todellisuuskuvassamme ammottava aukko.

Hyvä eläinsuhde vaatii siis eläinten kohtaamista yksilöinä, ja yksipuolisen käyttösuhteen sijaan vuorovaikutusta, joka perustuu eläinten kunnioittamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että eläinten tulisi antaa elää omaa elämäänsä omien tarpeidensa ja taipumustensa mukaisesti mahdollisimman pitkälle. Eläinten käyttö on moraalisesti oikeutettua vain silloin, kun se on aivan välttämätöntä ihmisen selviytymisen kannalta. Kun se ei ole välttämätöntä, ei käytölle ole oikeutusta. Nyky-yhteiskunnassa eläintuotteet eivät ole välttämättömiä ja itse asiassa niistä luopuminen on suuri palvelus terveydelle, ympäristölle ja ihmisten väliselle tasavertaisuudelle. Yksi helppo tie kohti eläinten todellista kunnioittamista onkin eläintuotteista pidättäytyminen ja eläintuotannon kokonaisvaltainen kritiikki. Turkikset, liha, nahka, maito ja niin edelleen on syytä jättää kaupan hyllylle.

Suopeat eläinasenteet on viimein johdettava käytännön tasolle ja konkreettisiin kulutusvalintoihin, mikäli todella haluamme saada aikaan muutosta. Pelkkä asenne ei riita, meidän on myös haluttava toimia käytännön tasolla sen asenteen mukaisesti.

Lähteitä:

Aaltola, Elisa (2004). Eläinten moraalinen arvo. Tampere: Vastapaino.

Adams, Carol J. (1990). The Sexual Politics of Meat. New York: Continuum.

Bekoff, Marc (2002). Minding Animals: Awareness, Emotions, and Heart. Oxford: Oxford University Press.

Cavalieri, Paola (2001). The Animal Question: Why Nonhuman Animals Deserve Human Rights. Oxford: Oxford University Press.

Dawkins, Marian Stamp (1998). Through Our Eyes Only? The Search for Animal Consciousness. Oxford: Oxford University Press.

DeGrazia, David (1996). Taking Animals Seriously. Mental Life and Moral Status. Cambridge: Cambridge University Press.

Gamez, Juan Carlos (1998). ”Are Apes Persons? The Case for Primate Intersubjectivity”. Etica and Animali.

Francione, Gary (1996). Rain without Thunder: The Ideology of the Animal Rights Movement. Philadelphia: Temple University Press.

Midgley, Mary (1983). Animals and Why They Matter. Athens: University of Georgia Press.

Pluhar, Evelyn (1995). Beyond Prejudice. The Moral Significance of Human and Nonhuman Animals. London: Duke University Press.

Regan, Tom (1983). The Case For Animal Rights. Berkeley: University of California Press.

Singer, Peter (1975). Animal Liberation. A New Ethics For Our Treatment of Animals. New York: Avon Books. (Suom. Oikeutta Elaimille, WSOY 1991).

Vilkka, Leena (1996). Eläinten tietoisuus ja oikeudet, kettutyttöfilosofiaa ja susietiikkaa. Helsinki: Yliopistopaino.